Isäni, ekonomi Leo Verner Josef Riederer oli tosi rankka mies. Emigroituneen baijerilaismiehen poikana, sodan jaloissa syntyneenä (9.4.1939) ainona lapsena hän ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä, jonka kanssa tulla toimeen. Hän oli kokenut sodan kauhut ja puutokset, ja raha oli se herra, jota hän ymmärsi ja johon hän uskoi.

Hän on energinen ekonomi, kuten pappi muistotilaisuudessa osuvasti kuvasi, jolla oli aina paljon tehtävää. Hän ei koskaan osannut levätä laakereillaan eikä hän koskaan jättänyt yrittämästä ymmärtää ja tehdä asioita, silloinkaan, kun hän ei osannut tai kyennyt. Hän kulki aina omaa tietään, joka oli se ainoa oikea.

Hän ei ollut juuri koskaan ajoissa, paitsi silloin kun lähdön hetki koitti. Lääkäri oli kuulemma sanonut, mittavan mahalaukun poiston jälkeen: ”Teillä on 15 % mahdollisuus elää yli kaksi vuotta tästä leikkauksesta”. Syöpä oli jo silloin levinnyt maksaan, ja hetken epäröityään isäni taas tarmonsa takaisin. Paino putosi nopeasti miltei puoleen, mutta silti hän ei lakannut painamasta: hänen monumenttinsa, talonsa, joka ei sitten ollut mikään valmistalopaketti, oli saatava valmiiksi.

Loppiaisena 2011 hän muuttui aivan vihreän keltaiseksi, mutta silti hän halusi kahdeksi viikoksi Espanjan aurinkorannoille. Liput oli jo varattu, ja vasta kun lääkäri sanoi, että missään nimessä hän ei saa matkustaa, hän antoi periksi. Hän sai lääkäriltä 1 – 4 viikkoa elinaikaa, ja hän kuoli päivälleen tästä kuukauden kuluttua.

Loppiaisen jälkeen isäni tuli äitini kanssa luokseni juhlimaan jälkimmäisen 70-vuotispäiviä. Hän juoksi salamana raput ylös, ja rojahti sitten nojatuoliini. Kun han lopulta vajaat puoli tuntia myöhemmin taas tokeni, huomasi hän edessään oudon esineen. Liinan alla oli 140-vuotias Steinway & Sons, 8.5-jalkainen konserttiflyygeli, ainoa Suomessa. Kun hän ymmärsi sen harvinaisuuden, ja sen ettei ammattimuusikollakaan ole moisia kotonaan, hän sanoi minulle vakavasti: ”Pitäisiköhän sinun Klaus vaihtaa ammattia”. Myöhemmin hän ystävällisesti jätti minulle jäähyväiset omalla tavallaan, antoi vielä kerran yhden opetuksen: ”Muista Klaus, että jos haluat olla bisnesmies, siisti kuontalosi, mutta jos olet taiteilija, saat näyttää ihan miltä haluat.” Parta ajettuna, mutta tukka pitkänä, soitin flyygeliä kolmasti hänen muistotilaisuudessaan, ja joka kerta äitini tuli koputtamaan olkapäätäni, että nyt olisi aika lopettaa.

Vielä kolme päivää ennen kuolemaansa hän piti sen lankoja tiukasti käsissään, kun uuden talon sähkömiehen kanssa hän piti jöötä neuvotteluissa, johon minut kutsuttiin mukaan. En suostunut enää poistumaan talosta ennen isääni, vaikka ison keikkani loppuhuolto toista olisikin saattanut edellyttää. Saatoin häntä kolme vuorokautta kuolemaan, neljään päivään hän ei enää suostunut syömään, vettä hän sai alas desin tai pari tuona aikana.

Vasta vuorokausi ennen kuolemaa hänen kipulääkityksensä aloitettiin, kun itkin kotisairaalan lääkärille hänen tilaansa: hän ei koskaan valittanut kipua, joka teki hänestä kuitenkin syömättömän ja liikkumattoman. Hän ei pitänyt yhtään siitä, että hänen isänsä kuoli syöpään sairaalassa ilman kipulääkettä, mutta hän ei halunnut päätään sekaisin. Kun hänelle lopulta laitettiin fentanyylilaastari, ja hän oli väsymystorkkurastaa hieman selvinnyt, hän kutsui minut luokseen. ”Klaus, mitä helvettiä tuo oli?” Hän ei vieläkään halunnut kipulääkettä, mutta ei enää välittänyt: en sitten poistanut laastaria hänestä, ja hän toivotti minut ystävällisesti helvettiin, koska en uskonut hänen sanaansa kivuttomuudesta.

Samana iltana hän vielä yritti säätää pankkiasioitaan, mutta nyt kipulääke oli tehnyt pelätyn temppunsa eikä hän enää pystynyt selvästi ilmaisemaan itseään, mutta ajatus kyllä luullakseni tuli varsin selväksi. Sitä ennen sain keskustelua viimeisen kerran hänen kanssaan: kerroin, että olin kateellinen, että hän pääsee pois täältä ennen minua (tämä keikka oli aika paha).

Seuraavan päivän hän vain nukkui. Mutta sitten, kun isoveljeni oli vaimonsa kanssa jättänyt hänelle hyvästejä illalla, kun olin uskonut jo lähdön koittavan, ja tuli minun vuoroni, huomasin veren tulvivan sieraimesta ja suusta jatkuvalla soitolla. Mutta tämä oli vasta alkusoittoa. Miten kukaan voisikaan luulla, että Leo Riederer lähtisi näin helpolla?

Kuolinkamppailua kesti yli kymmenen tuntia, imin verta melkoisen määrän tuppuihin ja piikkejäkin annettiin kolmesti (niin kai se oli), annosta aina kasvattaen, vaikka kotisairaanhoitajat eivät tahtoneet siihen suostua. Siitä huolimatta häneen SATTUI ihan oikeasti: arvasin oikein, mikä (kiro)sana lähti hänen suustaan viimeisenä. Sitten hän rauhoittui, ja minä jätin hänelle pitkät jäähyväiset. Kun olin lukenut hänelle hyvin pitkän senssiprofiilini ja laulanut kehtolaulun moneen kertaan, alkoi hän sitten huohottaa A:ta. Sitäkin kesti tunnin, mutta hän lopetti ennenkuin äidin asettama kynttilä paloi loppuun, kerrankin ottaen ehdotuksestani vaarin.

Isäni Leo V J Riederer kuoli kirjaimellisesti molempiin käsiini, isoveljeni ja äitini vieressä, ja sekin kesti puoli vuorokautta. Hän lähti 5.2.2011 noin kello 05.40. Kuvat kertovat mitä sitten tapahtui.

Miksi minä itken vieläkin; kun kirjoitan tätä tekstiä?

Tehty (viritetyllä) Keencut Steeltrakilla (paspat), Epson 11880:lla, Meteschnitt SH:lla ja viritetyllä Seal Image 62+:lla, 03/2011.

Katsoin, mutten nähnyt.
Kuulin, mutten kuunnellut.
Olimme erilaisia, ja
silti niin samanlaisia.
Kunpa olisit kertonut,
kunpa olisin jaksanut.
Lakkasi lopulta äänesi ja
sait vihdoin rauhasi.
Nyt tiedän salaisuutesi,
on minunkin hyvä olla.
Kunnia Sinulle Pappa meidän.
Amen.

Tags: Epson 11880, exitus, graafinen suunnittelu, Keencut Steeltrak, kehystäminen, kuvankäsittely, paspartuuri, pigmenttivedostaminen, valokuvaus, valokuvaus toimeksiannosta

This entry was posted on lauantai, 5 helmikuun, 2011 at 05:40 and is filed under lasikehys. You can follow any responses to this entry through the RSS 2.0 feed. You can leave a response, or trackback from your own site.