Niinhän siinä sitten kävi, että turhaan en käyttänyt päivää Carpigiani Pastomaster Tronic 60:n ohjelmoinnin kanssa pelaamiseen: ymmärsin lopulta, mitä kone oli tehnyt.
Siinä puolenyön aikoihin sitten lopulta keksin, että se pskahan on sellainen, että aina kun lämpö putoaa alle asetetun raja-arvon, kone alkaa automaattisesti lämmittämisen yhteydessä vispata soosia, halusit tai et. No mitä se merkitsee jugurtin teon suhteen? Sitä, että fermontoituvat (käyvät) maitohappobakteerit siinä voivat ottaa aika lailla hermoonsa, että lopettavat sen käymisen sitten siihen. Toinenkin ikävä puoli värkissä on: kerran puolessa tunnissa kone käy 15 sekuntia, vispaa ihan huvikseen soosia purkissa. Vispauksen, siis nesteen virtausvoimakkuutta, voi säätää siitä hyvin mutkikkaan oloisesta ja erittäin kettumaisesta puhdistaa venttiilistä, mutta kyllä laitteessa silti tehoa piisaa. Jos massaa on paljon ja se on paksua, niin sitten vispaus rauhoittuu, myönnettäköön.
Päädyin sitten lopulta vain nostamaan lämmön maksimiin, ja sammuttaan virran koko pskasta. Peittelin kannen hyvin, ja menin koisaamaan.
Aamupäivästä oli tuomion hetki. 20 litraa länkkäriä (pastoröity ensin 85 asteeseen ja sitten lisätty n. 50 asteiseen) ja 2 kg turkkilaista jugurttia, käynyt itsekseen n. 12 h +52..+38 -Celsiusasteessa. Lopputuloksena n. 0.5 – 1 cm kerros pohjalla sitä luonnonjugurttia. Niinpä, en ollut ainoa, joka oli hermostunut siihen Pastomasterin touhuun. Siitä tuli sitten hapatettua maitoa. En heittänyt pois, todellakaan, vaan kaadoin takaisin kanisterin ja takaisin jääkaappiin.
Aloin vääntämään omenasoossia, jonne tuo uppoaisi kuin tyhjää vaan. Aikaisemmin olin jo tehnyt enemmän hapantuneesta länkkäristä Lasun unelmaa, niin että tätä valkoista kultaa en todellakaan alkaisi pois heittämään tai muuta siitä valmistamaan. Niitä omenoita oli sitten jokunen kilo, kuorin kaikki, ja siihen se päivä menikin, kymmenen tuntia, ja siivoukset päälle. Thomakseksen (vanhan kämppikseni) opettamana kiehautin sitruunat, ettei niistä tulisi niin stydejä kuin aiemmin sitruunaunelmassani, nythän toki halusin, että omenan makuakin jäätelössä olisi. Täytyy kyllä tunnustaa, että niitä vtun omenoita kuoriessa kävi mielessä, että pakkoko tässä nyt olisi käyttää omia omenoita, itse omasta puusta kerättyjä ja itse perattuja – Heinon tukussa omenamössötölkin sisältö maksoi.. mitä se nyt oli alle 5 euroa verolla per kiloa, niin että.. 🙁
Lopulta itse asiaan. Ei se länkkärin maito nyt niin hapanta ollut, ei sitä edes maistanut muiden makuaineiden joukossa. Kippasin mukaan vähän sitruunaa (vai laitanko, mistä minä nyt kaikkea enää muistan) ja kuivattua minttua (tuli ostettua Heinon Tukusta parin kilon pussi, ja nyt pitäisi saada sitä kulumaan), sokeria ja siirappia (joo, innostuin, kuin kerrankin oli 25 kg tynnyri tukussa, mitä olin jo kauan etsinyt, hinta tippui neljänneksi 1-10 kg päniköihin verrattuna) ja paketin (400 g) Maizenaa. Meni siis Philadephia (jaa onko sittenkään, kyllä näin ennen netistä löysin, noh, sama se) / Sisilia -tyyliseksi, missä ei keitetä munakokkelia lainkaan. Niin, niitä lisäainemättöjä (emulgointiaineet: synteettinen rasvahappojen mono- ja diglyseridit ja stabilointiaineet: johanneksenleipäpuujauhe, natriumalginaatti, guarkumi, karrageeni) vältän kyllä henkeen ja vereen, vaikka niillähän nuo kaikki kaupalliset jäätelönvalmistajat estävät sen, ettei mene ketuiksi koko homma ja että myynti on taattu. Niitä käyttäen jäätelön teko on helppoa kuin saippuan teko, sano. ,)
Nyt kun meni niin professionaaliksi tämän Lasun unelman valmistaminen, pienteollisilla koneillakin, pakkohan sitä oli tehdä tietokoneella omat etiketitkin. Labo 40/60 (mancatore, vatkain) kun sylkee suustaan sen verran vikkelään sitä itseään, että siinä ei enää ehdi tämäkään mestari kynällä kirjoittamaan mitä on purkin päällä. Käytin logona vanhaa pohjaani, joka kyllä sopi mielestäni paremmin kuin hyvin tähän tarkoitukseen, vai mitä itse olet? 🙂
Samaan aikaan kun hinkkasin etikettejäni tarrasämplereistä (oli niistäkin paperimalleista sitten kerrankin hyötyä, muut olin jo siivonnut kierrätykseen), niin massa tekeytyi Pastomasterissa. Kone piti massaa siinä 4-5 asteen tuntumassa, mutta sinne 2 asteeseen koneen vääntö loppui kesken, eikä ihme, kuten aikaisemmin jo luitkin. Ei sitä kylmäainetta ihan turhaan sinne masiinaan sitä puolta kiloa työnnetä, ei.
Tämä oli ensimmäinen kerta kun siirryin (pien)teolliseen tuotantoon Lasun unelman teossa. Vaikka nyt koneet olivat paljon edellisiä tehokkaammat, ei se työn määrä siitä nyt niin valtavasti pienentynyt. Tarkkaan saa miettiä mitä ja miten tekee, esim. 10 tunnin omenankuorinnassa ja perkaamisessa ei ole kyllä mitään järkeä. Koneiden kanssa opetteluun saa kanssa varata tarpeeksi aikaa, ja silti ei se mene niinkuin Strömsössä.
Vatkaimessa oli niin paljon tehoa, että sitä sai hillitä, enkä oikein uskoa, että sen hard-o-matic -automaattia vitkakytkin toimi niinkuin olisi pitänyt. Itse asiassa tämmöistä olenkin kuullut, että Carpigianin jäätelökoneissa juuri tämän kanssa saattaakin olla probleemia, eivätkä ne edes taida olla niin huippumersuja kun antavat itse ymmärtää. Mutta niinhän se on, eihän se Steinway & Sonskaan ole ainoa (eikä välttämättä edes paraskaan) piano/flyygeli valmistaja ole, mutta brändaus on osunut kyllä kohdilleen. ,)
Kylläpä sen tekeminen kesti, mutta tästähän se vasta alkoi.
Kiitos vaan lopussa neiti Jokiselle, joka otti loput valokuvat. Pitääkö kiittää myös itselaukaisinta ja jalustaa?
Tehty Carpigiani Pastomaster 60 Tronic:lla ja Carpigiani Labo 40/60:lla, 10/2013.
[…] luulitko, että se ilta loppui siihen, happaman kaneliomenan vatkaamisen jälkeiseen pesuun iltauutisiin […]
[…] syntyi? Sitä sinun pitää lukea ja katsoa seuraavasta jutusta.. jaa, mutta sitä ennen, ne omenat pitää perata ja putsata ja keittää […]
[…] tietty huomannut vasta kuin söin pakkasesta itse tavaraa, jota tulikin yhteensä yli 100 litraa. Happamaan kaneliomenaan en onneksi heittänyt sitruunankuoria ja kyllä se Maizenakin kummasti stabiloi sitä rakennetta, […]