Tällä kertaa ei ollut ihan kaikessa onni myötä – printin asemointi liimarullalle ei mennytkään sitten ihan nappiin, ja tietysti se meni ryppyyn. Noh, uusi vedos ja tulos kelpo.

Tehty (viritetyllä) Keencut Steeltrakilla (paspojen leikkauksessa), Epson 11880:lla & viritetyllä Seal Image 62+:lla, 04/2011.

Kauneushoitola Kristel Strandénille taas pienen pieni keikka: kevätkampanjan mainoslehtisen suunnittelu, taitto, tulostaminen ja taas (tulosteen) taitto. Yksinkertainen on kaunista, kunhan se tehdään laadukkaasti ja hyvälle materiaalle (200 g/m2 Colotech+), ainakin asiakkaalle työ kelpasi. ,)

Tehty (juuri aiemmin huolletulla) Phaser 8200 DX:llä, 04/2011.

Voi että oli kauheaa: Dan halusi, että lasin sijaan laitetaan 2 mm kirkas akryyli, kun teokset lentäisivät Finskillä Japaniin näyttelyyn. Oli se aivan kauheaa työstää akryyli japsipuukolla, ei siitä tahtonut ensin mitään tulla.

Ja voi mitä sitten kävi: maa tärisi ja tömisi toisella puolella maailmaa, juuri siellä minne näiden piti päästä esille. Kävipä paska tuuri. Noh, paketti odottaa valmiina ensi vuotta, silloin sinne sitten!

Tehty (viretyllä) Keencut Steeltrakilla (paspojen leikkauksessa), Epson 11880:lla & viritetyllä Seal Image 62+:lla, 03/2011.

Asiakaalla oli ei-ajovalmiina tiedostona Pietarin museosta saatuna digillä tsaarien kuvia, joista piti tehdä vedos aikaisemman taulun näköiseksi. Ongelmana oli, että yksi taulu oli matkassa (niitä oli useampia), eikä toki juuri sitä lamppua matkassa, jonka valossa työt riippuisivat. Niinpä nyt mentiin sitten vanhan mallin mukaan: ajettiin koevedoksia ja ihmeteltiin, mitä siitä tulisi, kun niitä katseltiin eri valonlähteiden alla (profiilini ovat kaikki D50:lle, koska katson lappujani päivänvalo eli 5000 Kelvinin (se on se standardi, sano) Pro-loisteputkien valossa, millä R-luku huitelee vähintään jossain 98 %:ssa), jotta asiakkaan kotona tilanne vielä jotenkin pysyisi kurissa.

Asiakkaan museosta saamat tiedostot eivät olleet kovin kaksisia, mutta koska kuvat tulivat niin pienessä koossa ja kikkailun jälkeen kuvatekstienkin ongelmat ratkesivat hienosti. Mutta taustan värin kanssa olisi voinut jatkaa koko loppuvuoden.. ja sitten vaikuttikin siltä, että ei ne muutkaan taulut nyt taustoiltaan kovin samanlaisia olleet (olisi ollut kiva niitäkin katsella). Noh, oppia ikä kaikki.

Tehty Epson 11880:lla, 03/2011.

Mutta mitäs, jos bulkin tekisikin tosi hienosti? Ei ajaisikaan tehdasasetuksilla tehdasvalmisteista skanneria, vaan rukkaisi sen ihan uuteen uskoon, ja miettisi & koodaisi sellaiset järjestelmät, ettei toisia löydy tältä pallolta. Että siis ei niin hyvästä alkuperäismateriaalista teki parempaa lopputulosta kuin laki sallii, niin hyvää kuin teknisesti mahdollista saada? Olisiko tässä tarpeeksi haastetta tekniikan tohtorille?

Noh, menin sitten ja otin ja voitin EU-kilpailetun julkisen digitointihankkeen, jossa olisi tarjolla 1.5 – 2.5 miljoona lappua skannattavaksi, indeksoitavaksi, metatietolisättäväksi ja..

Miten sitten kävikään? Oli aika rankka keikka, suurin piirtein ihan kaikki, mikä voi mennä poskelleen, meni myös ja päällekin. Kun hommat menivät kovin vaikeaksi, mietin kovasti päivieni päättämistä, mutta enpä sitten alkanut luuseroimaan, kun ei kuulu tyyliini, olen sentään ehta Riederer.

Toisaalta, alle puolessa vuodessa kehitin menetelmät, joilla yrityksen normaalin tuotannon kappalehinnat suuruusluokassa laskivat kolme dekadia (siis 1/1000 -osaan) ja määrät samalla kasvoivat kuusi dekadia (1000000, siis miljoonakertaisiksi), verrattuna räätälöityyn yksittäiskappalevalmistukseen. Firman liikevaihto vain kolminkertaistui, koska laskuttamatonta makkelia joutui tekemään niin paljon kaiken sattuneen johdosta.

Ensi kertaa tein yrittäjänä ihan oikeaa voittoa, mutta poistamalla heti kirjanpidossa tämä valtaisa määrä sähkö- ja elektroniikkaromua (SERiä), mitä nämä tarvitut laitteet todella ovat, firman verotettava tulos tipahtikin sitten kovin alhaiseksi. Huomioiden kuinka monta tuhatta tuntia tein asian eteen töitä, verot ja investointien täydet kuolletukset, tuntiansioni jäi alle puoleen purilaisten paistajan alkupalkan. Silti, sekin oli aika lailla, koska niitä tunteja kertyi useita tuhansia!

Nyt sitten kaiken kokoneena ja nähneenä, suuresta vauhdista huolimatta (parhaimmillaan yli miljoona mikrofilmiruutua kuukaudessa), pystyn tarjoamaan älykkäitä ratkaisuja, joissa ruudut yksilöllisesti läpikäydään ja niiden kuvalaatu säädetään sellaisiksi, jotta niiden luettavuus ja selkeys on aivan omaa luokkaansa – mm. filmillä olevat valotusvirheet korjataan pääosin automaattisesti.

Tällä virittämälläni flexScan -mikrofilmi/korttiskannerilla, jollaista toista samaan suorityskykyyn pääsevää taida tältä Tellukselta löytyä, onnistuu monenlaista mikrofilmien digitointi harmaasävyissä, ja toki luomani indeksointi- ja jälkikäsittelymenetelmäni soveltuvat kaikkiin digitoituihin aineistoihin.

Tarinaa olisi tästä tapauksesta vaikka kuinka paljon kerrottavaa, joten jos kiinnostaa, katso lisää tekstejäni Digiwikissä, ammattilaisfoorumissa, joka pohtii kulttuuriperintöaineistojen digitointia ja pitkäaikaissäilyttämistä laajalla skaalalla:

• Mikrofilmidigitoinnin valmiit ratkaisut (Osa I / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmirullien massadigitointi ja jälkikäsittely KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer (Osa II / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)
• Mikrofilmidigitoinnin ulkoistaminen / Klaus A J Riederer (Osa III / Mikrofilmirullien massadigitointihanke KAR Oy:ssa / Klaus A J Riederer)

Tehty viritetyllä flexScan -mikrofilmiskannerilla, rulla-adapterilla, ja kaikilla tietokoneilla, mitä talosta löytyy ja omilla koodeilla, 07-11/2010.

Hän on energinen ekonomi, kuten pappi muistotilaisuudessa osuvasti kuvasi, jolla oli aina paljon tehtävää. Hän ei koskaan osannut levätä laakereillaan eikä hän koskaan jättänyt yrittämästä ymmärtää ja tehdä asioita, silloinkaan, kun hän ei osannut tai kyennyt. Hän kulki aina omaa tietään, joka oli se ainoa oikea.

Hän ei ollut juuri koskaan ajoissa, paitsi silloin kun lähdön hetki koitti. Lääkäri oli kuulemma sanonut, mittavan mahalaukun poiston jälkeen: “Teillä on 15 % mahdollisuus elää yli kaksi vuotta tästä leikkauksesta”. Syöpä oli jo silloin levinnyt maksaan, ja hetken epäröityään isäni taas tarmonsa takaisin. Paino putosi nopeasti miltei puoleen, mutta silti hän ei lakannut painamasta: hänen monumenttinsa, talonsa, joka ei sitten ollut mikään valmistalopaketti, oli saatava valmiiksi.

Loppiaisena 2011 hän muuttui aivan vihreän keltaiseksi, mutta silti hän halusi kahdeksi viikoksi Espanjan aurinkorannoille. Liput oli jo varattu, ja vasta kun lääkäri sanoi, että missään nimessä hän ei saa matkustaa, hän antoi periksi. Hän sai lääkäriltä 1 – 4 viikkoa elinaikaa, ja hän kuoli päivälleen tästä kuukauden kuluttua.

Loppiaisen jälkeen isäni tuli äitini kanssa luokseni juhlimaan jälkimmäisen 70-vuotispäiviä. Hän juoksi salamana raput ylös, ja rojahti sitten nojatuoliini. Kun han lopulta vajaat puoli tuntia myöhemmin taas tokeni, huomasi hän edessään oudon esineen. Liinan alla oli 140-vuotias Steinway & Sons, 8.5-jalkainen konserttiflyygeli, ainoa Suomessa. Kun hän ymmärsi sen harvinaisuuden, ja sen ettei ammattimuusikollakaan ole moisia kotonaan, hän sanoi minulle vakavasti: “Pitäisiköhän sinun Klaus vaihtaa ammattia”. Myöhemmin hän ystävällisesti jätti minulle jäähyväiset omalla tavallaan, antoi vielä kerran yhden opetuksen: “Muista Klaus, että jos haluat olla bisnesmies, siisti kuontalosi, mutta jos olet taiteilija, saat näyttää ihan miltä haluat.” Parta ajettuna, mutta tukka pitkänä, soitin flyygeliä kolmasti hänen muistotilaisuudessaan, ja joka kerta äitini tuli koputtamaan olkapäätäni, että nyt olisi aika lopettaa.

Vielä kolme päivää ennen kuolemaansa hän piti sen lankoja tiukasti käsissään, kun uuden talon sähkömiehen kanssa hän piti jöötä neuvotteluissa, johon minut kutsuttiin mukaan. En suostunut enää poistumaan talosta ennen isääni, vaikka ison keikkani loppuhuolto toista olisikin saattanut edellyttää. Saatoin häntä kolme vuorokautta kuolemaan, neljään päivään hän ei enää suostunut syömään, vettä hän sai alas desin tai pari tuona aikana.

Vasta vuorokausi ennen kuolemaa hänen kipulääkityksensä aloitettiin, kun itkin kotisairaalan lääkärille hänen tilaansa: hän ei koskaan valittanut kipua, joka teki hänestä kuitenkin syömättömän ja liikkumattoman. Hän ei pitänyt yhtään siitä, että hänen isänsä kuoli syöpään sairaalassa ilman kipulääkettä, mutta hän ei halunnut päätään sekaisin. Kun hänelle lopulta laitettiin fentanyylilaastari, ja hän oli väsymystorkkurastaa hieman selvinnyt, hän kutsui minut luokseen. “Klaus, mitä helvettiä tuo oli?” Hän ei vieläkään halunnut kipulääkettä, mutta ei enää välittänyt: en sitten poistanut laastaria hänestä, ja hän toivotti minut ystävällisesti helvettiin, koska en uskonut hänen sanaansa kivuttomuudesta.

Samana iltana hän vielä yritti säätää pankkiasioitaan, mutta nyt kipulääke oli tehnyt pelätyn temppunsa eikä hän enää pystynyt selvästi ilmaisemaan itseään, mutta ajatus kyllä luullakseni tuli varsin selväksi. Sitä ennen sain keskustelua viimeisen kerran hänen kanssaan: kerroin, että olin kateellinen, että hän pääsee pois täältä ennen minua (tämä keikka oli aika paha).

Seuraavan päivän hän vain nukkui. Mutta sitten, kun isoveljeni oli vaimonsa kanssa jättänyt hänelle hyvästejä illalla, kun olin uskonut jo lähdön koittavan, ja tuli minun vuoroni, huomasin veren tulvivan sieraimesta ja suusta jatkuvalla soitolla. Mutta tämä oli vasta alkusoittoa. Miten kukaan voisikaan luulla, että Leo Riederer lähtisi näin helpolla?

Kuolinkamppailua kesti yli kymmenen tuntia, imin verta melkoisen määrän tuppuihin ja piikkejäkin annettiin kolmesti (niin kai se oli), annosta aina kasvattaen, vaikka kotisairaanhoitajat eivät tahtoneet siihen suostua. Siitä huolimatta häneen SATTUI ihan oikeasti: arvasin oikein, mikä (kiro)sana lähti hänen suustaan viimeisenä. Sitten hän rauhoittui, ja minä jätin hänelle pitkät jäähyväiset. Kun olin lukenut hänelle hyvin pitkän senssiprofiilini ja laulanut kehtolaulun moneen kertaan, alkoi hän sitten huohottaa A:ta. Sitäkin kesti tunnin, mutta hän lopetti ennenkuin äidin asettama kynttilä paloi loppuun, kerrankin ottaen ehdotuksestani vaarin.

Isäni Leo V J Riederer kuoli kirjaimellisesti molempiin käsiini, isoveljeni ja äitini vieressä, ja sekin kesti puoli vuorokautta. Hän lähti 5.2.2011 noin kello 05.40. Kuvat kertovat mitä sitten tapahtui.

Miksi minä itken vieläkin; kun kirjoitan tätä tekstiä?

Tehty (viritetyllä) Keencut Steeltrakilla (paspat), Epson 11880:lla, Meteschnitt SH:lla ja viritetyllä Seal Image 62+:lla, 03/2011.

Katsoin, mutten nähnyt.
Kuulin, mutten kuunnellut.
Olimme erilaisia, ja
silti niin samanlaisia.
Kunpa olisit kertonut,
kunpa olisin jaksanut.
Lakkasi lopulta äänesi ja
sait vihdoin rauhasi.
Nyt tiedän salaisuutesi,
on minunkin hyvä olla.
Kunnia Sinulle Pappa meidän.
Amen.

Taas tuli makkelia: jäi pieni alumiinilastu sittenkin vedoksen alla, ja laminaatin altahan se heti paljasti itsensä. Noh, paljon huonomminkin olisi voinut käydä.

Tehty Keencut Steeltrakilla, Epson 11880:lla & viritetyllä Seal Image 62+:lla, 01/2011.

Tässä haastavaa oli, tietysti alkuperäisen kohtuu pienen koon ja huonon kunnon lisäksi ennenkaikkea se, että kuva oli otettu alunperin kovin epätarkkana. Nyt kun sitä suurennettiin, kuvausvirhe korostui entisestään.

Ihmeitä teen hetkessä, mahdottomuuksissa menee vähän pidemmän aikaa.. ja poikkeus vahvistaa säännön, vai mitä? No, ihan hyvä siitä tuli, ja halvalla kun piti saada, laitoin kuvan vanhaan romuun vaihtokehykseen, muoviprintin lasiin kiinni (ääks!) – joka oli ensi kertaa käytössä omassa aivan ensimmäisessä, tai no, toisessa, valokuvanäyttelyssäni.

Tehty Fuji Lanovia C-550:lla., EBA 1043 -käsileikkurilla ja Epson 11880:lla, 01/2011.

Säädin kuvaa aika lailla, mutta sillä tavalla sopivasti kuitenkin. Suotta sitä kuvaa laminoimaan, laadukas helmiäispintainen fotopaperi ajaa asiansa.

Ei että miten kävi? Ihan hyvin, polki uuden ja paljon isomman keikan, ja kaikki työt meni ensimmäiseen näyttelyyn Annalle, joka nyt yrittää kovasti Lahden Muotoiluinstituuttiin – tsemppiä vaan kovasti!

Tehty Keencut Steeltrakilla, Epson 11880:lla & viritetyllä Seal Image 62+:lla, 11/2010.

Kotkan näyttelyni (1. osion)